Tarinankertojana tieteellisten tekstien maailmassa

Kirjoittaminen on elämänalue, jolla oppiminen ja kehittyminen ei lopu koskaan. Olen jo varsin nuoresta lukenut paljon ja pitänyt kirjoittamisesta. Koin jo aikaisessa vaiheessa kirjoittamisen olevan minulle se väline, jolla haluaisin ilmaista itseäni. Halusin olla tarinankertoja, kirjailla sivuille sellaisia kuvia, tunnetiloja ja näkymiä, joiden välityksellä lukija voisi saavuttaa jopa immersion. Kirjoitustyyliäni muokkasi vahvasti lukemani kirjallisuus. Internetin saavuttua koteihin imin vaikutteita myös löytämästäni kirjailijoiden verkostosta. Tiedostan tyylini olevan rönsyilevä, adjektiiveja ja täytesanoja rakastava sekamelska. Tämä vahva identiteetin tiedostaminen kehittyi lukiossa, kun meille esiteltiin ensimäistä kertaa tieteellisen kirjoittamisen perusteet. Koin ensimmäisen todellisen blokin kirjoittajana. En selvinnyt kasvukivuitta.

Lukion aikana ja yliopistoa aloitellessani vapaa-ajan kirjoittamiseni oli vähentynyt edellisiin vuosiin nähden reilusti. Rutiinilla toistuva tietokirjojen, artikkelien ja lopulta tieteellisten raporttien lukeminen sekä kokeet ja tentit jättivät niukasti varaa luovalle kirjoittamiselle. Yliopistossa törmäsin uudelleen tieteelliseen kirjoittamiseen. Tieteellisessä tekstissä tulee pitäytyä asiassa ja tieteellisessä tarkkuudessa. Itse sisällön oikeellisuus ei ole koskaan ollut minulle ongelma. Koen kuitenkin, että tekstin tieteellisen tarkkuuden tunnelmaa voi verottaa liiallinen maalailu tai tunnelatauksellisten verbien tai adjektiivien viljely, jota harrastin enemmän kuin tarpeeksi.

Yliopisto-opinnoissa sisäistettävien termien ja esitystapojen määrä on joskus tuntunut valtavan suurelta. Säännöllinen kirjoittaminen on kuitenkin paras tapa kehittyä tekstien tekijänä. Termien käyttäminen aktiivisesti esseissä ja raporteissa tukee paitsi asian sisäistämistä myös kehittymistä tieteellisten aineiden kirjoittajana.  Sama pätee myös lähteiden käyttöön. Vanhojen puisilta rutiineilta tuntuneiden tekstien kirjoittamisen valjastaminen, jotta kehittyisin itse kirjoittajana, on ollut suuri loikka.

Omien kirjoitusten näyttäminen muille lisää stressikerrointa, mutta opettaa huomaamaan, mikä teksteissä toimii, sekä löytämään itselleen sopivimpia kirjoittamisen tyylejä.  Tätä hyväksikäytin eritoten yliopisto-opintojeni alkuvaiheissa monesti. Neutraalimpi näkemys ja palaute tekstistä auttaa kirjoittajaa nostamaan sen uudelle tasolle. Joskus, kun tahti on tiukka, koin kirjoitustaustastani olevan hyötyä myös opintojen maailmassa. Itsensä pakottaminen kirjoittamaan toimii: kun takapuolen liimaa penkkiin päivittäin, tekstiä syntyy väistämättä säännöllisesti ja paljon.  Tiukkatahtisessa kirjoittamisessa opin aloittamaan tekstin siitä, mistä se oli itselle helpointa. Monesti nykyäänkin aloitan suuren tekstikokonaisuuden, kuten kandityöni, kirjoittamisen esimerkiksi yksittäisten faktojen kirjoittamisesta, jotta käyntiin pääseminen ei tyssää otsikon tai alun hinkkaamiseen. Nykyään ymmärrän, että kun tekstillä on ennakkoon määritelty pituus, tiedän, miten syvälle aiheeseen on tarpeellista sukeltaa. Edellä mainitun seikan olenkin joutunut opettelemaan kantapään kautta: tiedostan kahlaavani lähteitä lähteiden perään, joskus jopa aiheen vierestä. Olen käsittänyt myös, että raamit helpottavat kirjoittajan työtä, sillä kun todella sisäistän universaalit rajat ja vapauteni niiden puitteissa, stressaan vähemmän ja luotan kykyyni suoriutua kirjoitustyöstä oikein.

Koen tieteellisen kirjoittamisen prosessin opettelun olleen minulle keskeisin kasvun aihe yliopistourani aikana. Kirjoittaminen jäsentää ajattelua ja synnyttää uusia ideoita. Tästä syystä koen kirjoittamisen olevan olennainen osa sekä opiskelua, tutkimusta että lopulta myös ammattitaitoa.

Jenni Ihatsu
opiskelija

Kuva: Unsplash

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

css.php